No niin, täällä sitä istutaan, lentokentän kahvilassa. Kaiken pitäisi olla valmista. Pakkasin mukaan vain vähän tavaraa, sillä kamera ja kitara, jotka ehdottomasti halusin mukaan vievät jo riittävästi tilaa. Minua ei juurikaan jännitä, olen varma että pahin on jo ohitse. Soitin äidilleni ja päädyin lyömään hänelle luurin korvaan minuutin keskustelun jälkeen. Toivotin mukavaa loppuvuotta, lupasin lähettää viestin, kun olisin perillä ja suljin puhelimen. Kaamea ämmä, mietin. Hän on äitini ja rakastan häntä, mutta hänen korkealta ja kovaa kuuluva äänensä saa minut voimaan pahoin ja raivoihini, aina.

Pelkästään hänen äänensä sai minut harkitsemaan omaan kotiin muuttoa jo monta vuotta ennenkuin olin edes täysi-ikäinen. Lopulta muutin pois, kun olin 17 -vuotias ja koen elämänlaatuni sen jälkeen vain parantuneen. Avioeron jälkeen yritin hakea häneltä tukea ja ymmärrystä, mutta silloinkin ymmärsin sen olevan virhe heti puhelun alussa. Hän oli toki myötätuntoinen, mutta tavalla jota en ihan ymmärtänyt. "Voi ei, olen pahoillani kultaseni. Mutta ei hän kyllä ollutkaan sinun arvoisesi. Emme isäsi kanssa koskaan pitäneet hänestä..." Tiesin sen sanomattakin, mutta se ei tarkalleen ottaen parantanut oloani. Puhelun jälkeen olin entistä onnellisempi siitä, että vanhempani asuivat monen tuhannen kilometrin päässä minusta, eikä minun odotettu tulevan kylään edes elämän suurimpien kriisien keskellä. Äitini pyysi kyllä, mutta vastasin aina, että opintojen kanssa pitää kiirrettä ja asia oli sillä kuitattu. 

Lennon lähtöön on kaksi tuntia. Kyllä minua sittenkin vähän jännittää. Olen vuokrannut mökin meren rannalta ensimmäiseksi kahdeksi viikoksi. Sen jälkeen en tiedä mitä tulisin tekemään, mutta tiedän, että minun on etsittävä jotakin työtä, jotta pystyn rahoittamaan elämäni saarella. Lähes kaikki säästöni olivat menneet lentolippuihin ja mökin vuokraukseen. 

Puhelimeni soi, siellä oli ex-puolisoni, hän oli kuullut äidiltäni lähdöstäni ja kysyi ystävällisesti, mitä helvettiä olin taas tekemässä ja enkö todella ollut ajatellut ilmoittaa lähdöstäni hänelle. Vastasin rehellisesti, etten ollut ajatellut asian liiemmin liikuttavan häntä ja tehneeni päätöksen niin nopeasti, että olin hädin tuskin ehtinyt ymmärtää sitä itse. Sen jälkeen hän kertoi ystävälliseen tyyliinsä olevansa onnellinen, ettei meillä ole lapsia, toivotti hyvää joulua ja sulki puhelimen. Minua hymyilytti, miten kaksi lyhyttä lentokentällä käymääni puhelinkeskustelua olivatkaan antaneet minulle vain lisää syitä lähteä ja jättää taakseni suomen marraskuu ennenkuin se oli edes kunnolla ehtinyt alkaa.

Lisääntyvä jännityskin tuntuu vain koko ajan mukavammalta, olen todella menossa kohti tuntematonta. Pistän puhelimen kokonaan pois päältä, aion hemmotella itseäni vielä smoothiella ennen koneeseen menoa. Seuraavan kerran kun kuulette minusta, olen jo kaukana. Toivon, että blogini avulla tekin saatte lämpöä pimeneviin iltoihin ja väriä loskan keskelle... Kuullaan pian!